Sain nimittäin uuden ystävän tänä keväänä. Minulla ja työpaikassamme harjoittelijana olleella naisella oli niin paljon yhteistä, että eihän siinä voinut muuta kuin alkaa kaveerata.
Kuulostiko simppeliltä? No, ei ollut.
Käänteen tekevä hetki – se, jossa päätimme, että voisimme nähdä myös työn ulkopuolella – oli itse asiassa vähintäänkin kiusallinen. Olimme toki jo pitkään rupatelleet vaikka ja mistä ja olinkin jo useaan otteeseen yrittänyt kauttarannan ehdottaa hengailua myös hänen harjoittelujaksonsa loputtua, mutta siitä huolimatta ystävystymisprosessimme oli jäädä vaiheeseen.
Yritys 1. Olemme lähes naapuruksia, joten ympäristökeskustelu vei meidät juttelemaan siitä, kuinka tykkäsimme molemmat kevyestä lenkkeilystä. Juttelimme myös siitä, miten olisi paljon mukavampaa käydä käppäilemässä jonkun toisen seurassa, jolloin kerroin, että minulla on kyllä yksi potentiaalinen lenkkitoveri täällä Turussa, mutta valitettavasti hän asuu sen verran kauempana, että yhteinen lenkki ilman bussilla matkustamista olisi aina vähintään toiselle kohtuuttoman pitkä. En muista mitä sitten tapahtui, mutta jostain syystä aihe vaihtui hetken kuluttua.
Yritys 2. Paljastui, että pidämme molemmat Lego-peleistä. Totesimme, että asuinkumppanimme eivät välitä niistä yhtä innokkaasti. Pohdimme, miten pelaaminen jonkun toisen kanssa olisi kylläkin paljon hauskempaa, kuin pelaaminen yksin. En taaskaan muista, mitä sitten tapahtui, mutta taisimme alkaa keskustella jostain muusta.
Ja nytkö pohdit, miksi ihmeessä en ihan rehellisesti ja suoraan kysäissyt, josko pelattaisiin tai lenkkeiltäisiin yhdessä? Jännitti niin mahdottomasti!
Tapahtumat kiteytyivät lopulta siihen, että totesin hänen viimeisellä harjoitteluviikollaan, että minusta olisi mukava nähdä häntä jatkossakin, koska hän on niin hyvä tyyppi. En kylläkään ilmaissut sitä näin ytimekkäästi ja tyylikkäästi. Taisin pikemminkin sopertaa jotain sen suuntaista, ettei hänen tietenkään tarvitse hengata kanssani, jos se tuntuu kiusalliselta, mutta että minusta olisi kivaa, ja näin…
Seurasi hetken hiljaisuus, ja jotain kummallista sanavaihtoa, jota en edes muista. Muistan todenneeni, että olipa hemmetin hermostuttavaa, ihan kuin olisi lukioikäisenä pyytänyt jotain kivaa poikaa kahville.
Päädyimme myöhemmin yhdessä pohtimaan, mikä ihme aikuisten ystävystymisessä on niin vaikeaa? Tässäkin tapauksessa totesimme kumpaisenkin miettineen, että meillä voisi olla kivaa yhdessä, mutta yhteystietojen pyytäminen tuntui silti kohtuuttoman vaikealta.
Lapsena kaikki oli niin simppeliä! ”Sä oot kiva, leikitkö mun kaa?” ”Joo.” Tai, jopa ”Oltaisko bestiksii?”
Eihän se lapsenakaan tietenkään aina mennyt niin kuin satukirjoissa, mutta en muista kovin montaa tilannetta, joissa kysyvä olisi jäänyt leikkeihinsä yksin.
Mikä meitä aikuisia oikein vaivaa?
Ehkä meillä ei ole niin kirjavasti tilaisuuksia kysyä, ja siksi jäykistymme ja epäröimme, kun sellainen tilanne osuu kohdalle. Omassa elinpiirissäni luontevimmat paikat tavata uusia ihmisiä aikuisiällä ovat opiskelupaikat, työpaikat, harrastuspaikat ja baarit.
Entäpä, jos työyksikkö on kooltaan pieni ja työntekijöiden elämäntilanteet ja iät vaihtelevat keskenään paljon? Tai yksikkö on valtavan suuri ja niiden lähimpien työtovereiden – niiden, joiden kanssa tulisi luontevasti juteltua – elämään ei löydy yhtäkään yhtymäkohtaa? Miten menisi luontevasti naapuriosastolle hieromaan tuttavuutta?
Harrastuspaikoissa olisi varmaankin potentiaalinen mahdollisuus löytää ystäviä. Täytyy kyllä myöntää, että olen löytänyt harrastukseni kautta ystävän viimeksi 14-vuotiaana, joten en tarkkaan osaa ajatella, miten homma toimisi näin aikuisena. Todennäköisyys varmaankin kasvaa, jos kyseessä on vaikkapa säännöllisesti kokoontuva origamikerho.
Baarista en uskaltaisi uusia ystäviä kalastaa. Siellä on vaikea tunnistaa oman oloiset ihmiset.
Nyt kun sain taas tilaisuuden kysäistä suoraan – tai ainakin kiertäen negatiivisen kautta positiiviseen – uskaltanen ensi kerralla ottaa asian hiukan reilummin puheeksi. Ehkä. Se kuitenkin osoittautui kannattavaksi toiminnaksi.