Toisaalta ystävyyden toleranssi lapsena oli myös tajuttoman suppea – yksikin vääränlainen poikkipuolinen sana saattoi johtaa siihen, että etsittiin itselle uudet porukat, joissa voitiin sitten mukavasti jupista ex-bestiksen puutteista. Simppeliä tästä teki se, ettei ainakaan omassa lapsuudessani ollut nähtävissä mitään epämääräisiä välivaiheita – sitä joko oltiin kavereita, tai ei oltu. Riitoihin päädyttiin olemattomista syistä, mutta yleensä ne myös unohtuivat nopeasti ja kaveruksiksi palattiin ilman tarvetta sen kummempaan välien selvittelyyn.
Teini-iässä kaveeraaminen muuttui enemmän sellaiseen suuntaan, että voisin käyttää siitä sanaa ystävyys. Yhdessäolo ei enää perustunut niinkään konkreettiseen tekemiseen vaan keskusteluun, salaisuuksiin ja molemminpuoliseen uskoutumiseen. Teini-iässä ystävyys sai siis syvempiä tasoja ja tarkoitusta – tosin tässä vaiheessa kuvioihin tuli myös perättömien huhujen levittäminen toisen selän takana.
Teini-iässä ystävyyssuhteet koettiin kuitenkin jo taistelemisen arvoisiksi – ristiriidoista haluttiin keskustella ja niitä yritettiin ratkoa niin, että ystävyyden jatkuminen olisi mahdollista. Anteeksi pyytäminen ja antaminen nousivat huomattavasti aiempaa isompaan rooliin. Tosin riidoistakin tuli entistä monimutkaisia – ne harvemmin saivat alkunsa siitä, että oli ottanut toisen lelun ilman lupaa. Vasta teini-iässä ristiriitojen ratkomistaitoja alettiinkin tosissaan harjoitella ja ystävyyssuhteet saattoivat katkeilla sopimisyrityksistä huolimatta, sillä sopimistaidot olivat kaikilla osapuolilla vielä niin varhaisessa kehitysvaiheessa.
Myöhäisteininä ja varhaisessa aikuisuudessa ystävyys oli hyvin pitkälti samanlaista kuin teini-iässä – pääpaino oli edelleen keskustelussa. Tässä vaiheessa mukaan tulivat kuitenkin jo vastuullisempi elämä ja sen mukanaan tuomat kiireet, joten osa ystävyyssuhteista myös karsiutui vaivihkaisesti pois. Karsiutumiseen johti yleensä yhteisen ajan puute – tässä vaiheessa oli tärkeää, että ystävät nauttivat samanlaisista asioista, jotta yhteistä aikaa töiden ja opintojen ohella jäisi mahdollisimman paljon. Parhaiden ystävien kanssa kierrettiinkin tässä vaiheessa baareja tai vietettiin rauhallista iltaa jonkun kotona pohtien maailman ihmeellisyyksiä.
Aikuisiän kynnyksellä ystävyyssuhteissa meillä oli kuitenkin melko tarkat rajat ja sanomattomat säännöt, joita ei sopinut rikkoa. Muun muassa ystävien toimintaa ei sopinut arvostella; vaikka toinen olisi käyttäytynyt kuinka tyhmästi – ei välttämättä itseä, mutta jotakuta toista kohtaan. Myöskään ystävien seurustelukumppaneista ei ollut luvallista sanoa poikkeavaa näkemystä – vaikka kyseessä olisi ollut millainen paljainkin silmin nähtävä ääliö hyvänsä, ystävälle kyseessä oli silti se Unelmien Täyttymys. Ei ollut arvostettavaa, jos joku sanoi mielipiteensä ääneen, vaikka se olisikin ollut oikeutettu.
Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää suuni kiinni, jos minulla on tietyn tyyppisistä asioista mielipide. Ystävyyssuhteeni olivatkin vielä varhaisaikuisuudessa melko myrskyisiä.
Nykyisten ystävieni kanssa voin olla juuri se, kuka olen – suorapuheinen, pohdiskeleva, innostuva, riehakas, veikeä, surullinen, tulistuva. Ja ystäväni ovat juuri siksi ystäviäni – koska olen vain niin minä.