Olin täysin unohtanut, miten hienoa hyvä seura maustettuna hyvillä lauta- ja korttipeleillä on. Miten ihmeessä saatoin unohtaa jotain niin hyvää?
Lapsena pelasimme isoveljen ja kavereiden kanssa lähes yksinomaan lautapelejä. Oli meillä kotona toki myös 8-bittinen Nintendo – söötti harmaa klassikko – mutta silti enemmän aikaa kului perinteisempien pelien äärellä. Teininä meillä taas oli tiivis neljän tytön kaveriporukka, jonka kesken pelasimme paljon erilaisia lauta- ja korttipelejä. Näiden lisänä rinnalla kulkivat veljen kanssa lähiverkossa pelatut tietokonepelit.
Sitten aloitin lukion, ja lauta- sekä seurapelit jäivät lähes kokonaan: tilalle tulivat yksinpelattavat tietokonepelit, muun muassa the Sims 2 ja Star Wars: Knights of the old Republic. Pelaamisessa ei ollut kyse enää mukavasta puuhasta toisten ihmisten kanssa, vaan siitä tuli yksin vietetyn ajan kulutuskeino.
Muutto uuteen kaupunkiin ei edesauttanut lautapelien paluuta sydämeeni. Sain uusia tuttavia, mutta heistä monikaan ei ollut erityisen innostunut perinteisistä seurapeleistä – päin vastoin, eräs tuttuni jopa hiukan inhoaa niitä. Näin lauta- ja korttipelit jäivät, enkä enää itsekään tullut ehdottaakseni niiden esille kaivamista illanviettojen ratoksi.
Palasin lauta- ja seurapelien maailmaan alettuani taas seurustella. Sinänsä seurustelulla ei varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, että kohtasin lautapelit uudelleen – tutustuttaja olisi voinut olla kuka tahansa uusi henkilö elämässäni, jolla on lautapelien pelaamiseen suostuvainen kaveripiiri. Seurustelun alkaminen oli vain tapahtumaketjun aloittanut sattuma.
Nyt pohdiskelen, josko järjestäisin oikein erikseen iltoja, joiden pääpaino olisi nimenomaan vain ja ainoastaan erilaisten pelien pelaamisessa. Se olisi aika muikeaa.
Pieni, suuri ilo!