Isä totesi minulle kerran, että minusta on hänen silmissään tullut aika turkulainen. Se putkahti mieleeni eräänä päivänä kaupungilla ja sai minut pohtimaan muutamia elämäni valintoja ja sitä, mikä vaikutus niillä on ollut minuun. Yhtenä isoimmista valinnoista on ehdottomasti ollut muutto Turkuun viitisen vuotta sitten. Millaista oli maalaisteinin silmissä aloittaa omaa elämää verrattain isossa kaupungissa, jossa kaikki oli uutta?
Muutin Turkuun, koska sain täältä opiskelupaikan. Muuton kanssa tuli kiire: pääsin ensinnäkin sisään koulutusohjelmaani varasijalta ja sen lisäksi opiskelupaikan myöntämisilmoitus oli hukkunut postissa, joten sain tietää paikastani hiukan muita myöhemmin.
Laitoin ensin asuntohakemuksen Turun ylioppilaskyläsäätiölle, mutta sain sieltä vastaukseksi, että edes yhtäkään solua ei ole vapautumassa tarvitsemaani ajankohtaan mennessä. Minun täytyi siis etsiä asunto toista kautta, joten katselin vuokrailmoituksia Turun sanomien nettisivuilta. Sieltä löysin yksityisen henkilön jättämän ilmoituksen, jossa haettiin tyttöä asuttamaan soluasunnon toista huonetta. Otin heti yhteyttä ilmoituksen jättäjään ja sovimme päivän, jolloin tulisin katsomaan asuntoa ja allekirjoittamaan paperit.
Kävin yksin bussilla Turussa allekirjoittamassa vuokrasopimuksen. Olen kotoisin pieneltä maaseutupaikkakunnalta noin sadan kilometrin päässä Turusta, enkä ollut Turussa käynyt kertaakaan – lukuun ottamatta yhtä läpiajoa autolla Ruisrockiin aikaisemmin kesällä -08. En muutenkaan ole juuri matkustellut bussilla – etenkään yksin – ja jännitin matkaa tavattomasti. Olin katsonut valmiiksi kartasta, missä päin asunto sijaitsee ja kysyin bussikuskilta, millä pysäkillä minun kannattaisi jäädä pois.
Onnistuin löytämään tieni asunnolle. Kerroin hiukan itsestäni, varmistin, että hamsteri saa muuttaa myös ja allekirjoitin paperit.
Itse muutto taisi tapahtua noin viikkoa myöhemmin. Tavaraa ei ollut paljon, muutama huonekalu, kirjoja ja vaatteita. Muutto oli kova paikka, ja minua pelotti. Tunsin itseni yhtä aikaa sekä todella isoksi, että todella pieneksi – olin aika lentää pesästä.
Koulu alkoi seuraavana päivänä. Lähdin ensimmäisenä päivänä liikkeelle kaksi tuntia ennen koulupäivän alkua. Menin pyörällä ja matkaa oli vain kuutisen kilometriä, mutten halunnut ottaa sitä riskiä, että eksyisin ja myöhästyisin. Ensimmäinen kouluviikkoni jäi lopulta lyhyeksi, sillä sairastuin ja näin ollen en myöskään päässyt mukaan ryhmämme tutustumisleireille. Tunsin jääväni ulkopuolelle.
Sopeutuminen Turkuun oli vähintäänkin kivuliasta. Olin tottunut viettämään paljon aikaa kotosalla ja tietokoneella ja ymmärsin hyvin nopeasti, että Turussa jään sillä menolla todella yksinäiseksi. Sain koulussa tiedon nuorisotyön vapaaehtoisuudesta nuorisotalolla, ja tartuin siihen. Kävi tuuri, sillä kyseinen nuorisotalo sijaitsi noin 200 metrin päässä uudesta kodistani. Minun oli siis helppo mennä sinne sen sijaan, että olisin ollut yksin kotona.
Nuorisotalotoiminnan kautta sain oikeastaan ensimmäiset kaverini Turusta.
Muistan, että kaipasin kovasti vanhoja kavereitani. Erityisesti kaipasin entistä tapaamme viettää viikonloppuja – näimme porukalla, kävimme ajelemassa tai istumassa pubissa. Elin oikeastaan melkein pari ensimmäistä vuotta kahden kaupungin välissä – asuin viikot Turussa ja viikonloput vanhoilla kotikulmillani. Kodikseni en tuntenut kumpaakaan.
Nyt tuntuu hiukan uskomattomalta katsoa noita varhaisia aikojani uudessa asuinympäristössäni. Miten ihmeessä kaikki järjestyi ja pääsin lopulta tähän pisteeseen, jossa olen nyt?
Turusta alkoi muodostua kotikaupunkini kahden tapahtuman kautta. Niistä toinen oli seurustelu. Suhde kesti vain muutaman kuukauden, mutta niiden aikana en enää viettänyt viikonloppujani entisellä kotipaikkakunnallani. Tässä vaiheessa sain Turusta myös töitä. Työ oli keikkaluonteista, mielenkiintoista ja merkityksellisintä oli, että se painottui viikonloppuihin. Töiden kautta tapasin myös uusia ihmisiä.
Nykyään olen kokopäiväisesti töissä samaisessa työpaikassa.
Opiskelut etenivät, kaupunki kasvoi sisään. Matkalle mahtui kokemuksia, joiden perusteella opin, mitä en elämältäni tahdo – ja kokemuksia, joita tahdon lisää. Näiden viiden vuoden aikana monet seikat ovat muovanneet minua sellaiseksi, kuin olen nyt.
Muutos minussa tapahtui hiljalleen, kuten pysyvät muutokset usein tekevät. Puhetapani muuttui – ei niinkään Turun murteen, vaan yleisesti korrektimman kielen suuntaan. Näkemykseni asioista laajeni – harmaasävyinen ajattelu alkoi saada värejä. Pukeutumiseni kehittyi – hankin maihareiden ja lenkkareiden kavereiksi muitakin kenkiä. Vaatekaappiin ilmestyivät farkut ja myöhemmin hameita. Itsevarmuuteni kasvoi – aloin todella hyväksyä sen, kuka olen ja millainen olen, enkä enää arvottanut itseäni vertaamalla muihin. Elämäntapani muuttuivat – kävin enemmän ulkona, juttelin rohkeasti ihmisille. Mitään näistä ei olisi kuitenkaan tapahtunut, jos en olisi antanut niille lupaa.
Pienilläkin asioilla on väliä. Mitä ratkaisuja teemme, missä käymme, ketä tapaamme? Millaisen suunnan haluamme elämällemme, olemmeko sen kanssa sinut?
Joskus kannattaa todella pysähtyä pohtimaan sitä, kuka olet nyt ja minne olet nyt menossa. Ja kun sitten vilkaiset taaksepäin, huomaat, että kaikki kokemuksesi ovat olleet arvokkaita – et olisi varmaankaan ihan juuri nykyisenlainen ilman niitä kaikkia? Saatamme usein ajatella, että ”sen ja sen olisi voinut jättää kokematta”. Miksi, jos se on auttanut meidät tähän pisteeseen?
Miksi pohdin tätä? Koska minusta jokaisen pitäisi edes kerran pysähtyä arvostamaan itseään ja näkemään, että kaikesta huolimatta tai juuri sen ansiosta meistä monista on tullut ihan hyviä.